Elämän isoja ja pieniä ihmeitä

Ensikotiyhdistyksen toiminnassa mukana oleva saa kokea monenlaisia elämän ihmeitä arjen keskellä. Saamme olla syntymän ihmeen äärellä kymmeniä kertoja vuodessa – se lienee ihmeistä suurimpia. Ihmeeltä tuntuu aina myös lapsen kasvu ja kehittyminen, uuden oppimisen riemu. Myös vanhempien kasvu suurtenkin kriisien ja vaikeuksien keskeltä vastuullisiksi, hyvää elämää itselleen ja lapselleen rakentaviksi äideiksi ja isiksi tuntuu ihmeeltä. Saamme olla siinä ihmeessä mukana tarjoamalla apua ja tukea, mutta varsinaisen työn (ja siis sen ihmeen!) tekevät äidit ja isät itse. Toivomme, että he pystyvät vastuun ja huolenpidon lisäksi tuntemaan suurta iloa pienestä ihmeestään, vastasyntyneestä vauvasta. Muistatko sinä, miten suloiselta vauvan iho tuoksuu tai miten hellyttävä on hänen katseensa?

 

Entä ihmeet yhdistyksen ulkopuolella? Isojen firmojen sulkeminen ja siitä aiheutuva työttömyyden kasvu Suomessakin, Kreikan kriisi, Ukrainan tilanne, uuden ydinvoimalan rakennuslupa, oma tai läheisen sairaus tai kolea kesä, isoja ja pieniä huolia riittää. Mihin tässä ankeassa maailmassa mahtuu ajatus ihmeestä? Kun itse on keskellä vaikeuksia, voimat kuluvat päivästä toiseen selviytymiseen. Väkivallan uhan alla eläessä tai taloudellisen turvattomuuden aikana ajatus elämän kauneudesta on kaukainen. Onko siis haihattelua se, että nostaa esiin elämän isot ja pienet ihmeet?

En halua vähätellä ihmisten kokemia vaikeuksia myös täällä kotoisassa Suomessamme, ja toivon, että jokainen voisi löytää avun hätäänsä. Kuitenkin useilla meistä on elämän perusasiat kunnossa: kohtalainen terveys, talous jotenkin kunnossa, katto pään päällä ja ehkä joku merkittävä ihminen lähellä. Milloin viimeksi pysähdyit (pysähdyin!) ihailemaan vanamon kukkaa, koiranpennun leikkiä, auringon kiloa laineilla, vauvan hymyä, ruusun tuoksua, tuulen huminaa, sateen ropinaa, illan hämyä, lasten naurua puistossa, värien kauneutta luonnossa tai märällä asfaltilla, sudenkorennon lentoa tai pilvien muuttuvia muotoja? Tai kymmeniä tai satoja muita, sinua puhuttelevia asioita? En todellakaan kannusta itsekkyyteen ja omaan napaan tuijotteluun. Olkaamme ihmisiä toinen toisellemme ja auttakaamme ”miestä mäessä”, jos suinkin voimme! Kannustan kuitenkin huomaamaan, että kaiken arkisen ja raadollisenkin keskellä elämä on myös kaunis, se on paitsi selviytymistä tai raatamista myös lahja ja ilo.

”Aurinkokin paistaa, vaikkei sitä näy”, lauloi Eppu Normaali jo vuosia sitten. Toivon aurinkoa elämäänne, vaikkei sitä näkyisikään, ja monia isoja ja pieniä ihmeitä jokaiseen päivään!

Kirjoittaja Kirsi-Maria Manninen on Helsingin ensikoti ry:n toiminnanjohtaja

Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla verkkosivuston käyttöä hyväksyt evästeiden käytön. Klikkaa tästä lukeaksesi käyttämistämme evästeistä.